Maanviljely murtomaaperässä. Mitä viljellään suolapitoisessa maaperässä?

Kategoria: kasvit maatalous Julkaisupäivämäärä: 08-26-2026 4:56;

Kaksikymmentä vuotta sitten alankomaalainen maanviljelijä Hubrecht Janse tajusi, että hänen kolmannen polven perheyrityksensä oli kääntymässä päälaelleen. Vuonna 2004 maan hallitus asensi sulkuportin patoon, joka erotti kimaltelevan sinisen Veere-järven Pohjanmerestä. Avoin portti päästäisi merivettä virtaamaan sisään ja vähentäisi haitallisia leväkukintoja järven usein seisovissa vesissä. Yhteys mereen tekisi järvestä kuitenkin suolaisemman. ”Ja meille”, Janse sanoo, ”se oli ongelma.”

Salicornia, herkullinen suolakkokasvi, kasvaa luonnonvaraisena Pohjanmeren rannikolla; viljelijät viljelevät sitä myös ihmisten ravinnoksi.

Jansen tila – 65 hehtaarin, pannukakun laakea mosaiikki sokerijuurikasta, sipulia, perunaa, vehnää ja nurmensiemenpeltoja – kietoutuu Veere-järven etelärantaan. Suolaisemman veden tihkuminen maaperään merkitsi, että järveä lähimpänä olevat pellot muuttuisivat käyttökelvottomiksi. Suolaisuus on ollut maatalouden vihollinen vuosituhansia, sillä vaikka monet viljelykasvit sietävätkin alhaisia tai kohtalaisia suolapitoisuuksia vedessä ja maassa, korkeat pitoisuudet voivat vähentää satoa tai tuhota sen kokonaan estämällä osmoosin – prosessin, jolla kasvit kuljettavat vettä kudoksissaan.

Janse pohti, voisiko hän viljellä salicorniaa, suolakkokasvia – kasvityyppiä, joka on kotoisin suolaisista ympäristöistä. Ohut mehikasvi kasvoi luonnonvaraisena ja runsaana seudulla. Kasvilla on lehdetön varsi, joka muistuttaa pientä parsan vartta, sekä rapea ja mehukas rakenne, samankaltainen kuin höyrytetyt vihreät pavut, mutta suolaisempi maku. Paikalliset asukkaat ovat syöneet sitä raakana tai kypsennettynä satojen vuosien ajan. Janse kylvi ensimmäisen Salicornia europaea -satonsa, jota kutsutaan joskus meriparsaksi tai suolayrtiksi, vuonna 2006. Nykyään tila tuottaa myös jääruohoa, merilaventelia ja merifenkolia – kaikki suolakkokasveja – perinteisempien vihannesten lisäksi kauempana sisämaassa. Janse kertoo jääruohon olevan suosittua; sen nuoret, hennot lehdet maistuvat mausteisilta ja hieman kirpeiltä. Merilaventelin pienet, solakat lehdet ovat raikkaita ja suolaisia, ja niitä käytetään usein salaateissa. Merifenkolin mehukkaita varsia ja lehtiä tyypillisesti keitetään tai höyrytetään lisukkeeksi.

Maailmassa on yli 7 000 syötävää suolakkokasvia. Vanhat tekstit osoittavat, että ihmiset ovat keränneet niitä ruoaksi, lääkkeeksi ja polttoaineeksi tuhansien vuosien ajan. Ne esiintyvät historiallisissa lähteissä kypsennettyinä, fermentoituina, säilöttyinä ja raakoina. Silti tutkijat alkoivat tutkia niiden laajamittaisen viljelyn mahdollisuuksia vasta 1960-luvulla. Heidän tuottamansa tutkimusaineisto osoittaa, että suolakkokasveja voidaan viljellä suuressa mittakaavassa ja ne tarjoavat uudenlaisen keinon vahvistaa ruokaturvaa. Työ on paljastanut myös, että jotkut suolakkokasvit ovat täynnä ihmisen terveydelle välttämättömiä ravintoaineita ja yhdisteitä. Ne sisältävät runsaasti antioksidanttisia ja tulehdusta ehkäiseviä yhdisteitä, ja eri lajeilla on syöpää ehkäiseviä ja mikrobilääkkeitä. Jotkin saattavat auttaa alentamaan verensokeria ja veren rasvoja, kolesterolia mukaan lukien.

Janse ja muut viljelijät myyvät jo suolakkokasveja elintarvikeyrityksille lisäaineiksi. Jansen salicornia päätyy sinappiin, majoneesiin ja karamelliin vähänatriumsena suolankorvikkeena. Sitä menee vihreään pastaan, poreilevaan teehen ja giniin. Ihmiset syövät jo nyt suuria määriä kasveja, jotka olivat evoluutionsa jossain vaiheessa tai ovat edelleen luonnostaan suolaa sietäviä. Mangoldi ja punajuuret polveutuvat suolakkokasveista, joita alun perin kasvoi villeinä suolaisissa ympäristöissä Välimeren ympäristössä. Kookospähkinöiden ja taatelien ympärille on rakennettu miljardien arvoista liiketoimintaa. Kvinoa, sitkeä eteläamerikkalainen suolakkokasvi, ryntäsi ruokakentälle yli vuosikymmen sitten, ja nykyään sitä löytyy ruokakaupoista ja ravintoloista ympäri maailmaa. Siksi tutkijat sanovat, ettei useampien suolaa rakastavien kasvien lisääminen ruokalautaselle ole iso harppaus. ”Suolakkokasvit ovat varmasti tulevaisuutta”, sanoo Giulia Mozzo, nuorempi tutkija Firenzen yliopistosta Italiasta. ”Useimmat ihmiset eivät ymmärrä, kuinka suuri ongelma on.”

Tuo ongelma on maaperän suolaisuuden jyrkkä lisääntyminen laajoilla alueilla planeetallamme, ja ilmastonmuutos kiihdyttää sitä. Merenpinnan nousu työntää suolaista vettä yhä syvemmälle rannikon viljelysmaihin; elintarviketuottajat Yhdysvaltain Atlantin rannikolta Bangladeshiin kesannoivat tai hylkäävät rannikkopeltoja suolan vuoksi, kertoo YK:n elintarvike- ja maatalousjärjestö FAO. Pidemmät ja syvemmät kuivuudet ovat myös ongelma, koska ne kiihdyttävät haihtumista jättäen maaperään suurempia suolapitoisuuksia.

Salicornia kasvaa tiheänä suojellussa marskimaassa Espanjan Välimeren rannikolla. Mehukkaita varsia voi syödä raakana tai kypsennettynä.

Maatalouden kastelu nostaa maaperän suolaisuutta myös sisämaan tiloilla ympäri maailmaa. Kasteluvesi sisältää luontaisia alkuaineita – natriumia, magnesiumia, kalsiumia ja kaliumia – jotka muodostavat suoloja ja kertyvät maaperään ajan myötä veden haihtuessa yhä uudelleen. FAO:n mukaan suolaisuus poistaa viljelykäytöstä maailmanlaajuisesti jopa 1,5 miljoonaa hehtaaria peltoa vuosittain ja laskee satoa lähes 46 miljoonalla hehtaarilla joka vuosi. Suolaisuus koskettaa jo 20:tä prosenttia maailman viljelyalasta ja 33:a prosenttia kastellusta peltoalasta. Tutkimusten mukaan ongelma kiihtyy vuoteen 2050 mennessä entisestään voimistuvan kuivuuden vuoksi, mikä vähentää sateita, jotka laimentaisivat suoloja maaperässä, ja kohoavien lämpötilojen vuoksi, mikä pahentaa haihtumista. Makean veden puutteesta ”on tulossa yksi ilmastonmuutoksen suurimmista seurauksista”, sanoo Ed Barrett-Lennard, maaperän suolaisuuden asiantuntija Murdochin yliopistosta Perthistä, Australiasta.

Korkean suolaisuuden ja vähenevän makean veden pelloilla suolakkokasvien viljely saattaa olla ainoa maatalouden vaihtoehto. Esimerkiksi suolapensas, pensas, jota käytetään lampaiden rehuna Länsi-Australiassa, kasvaa kuivissa, suolaisissa ympäristöissä kuten aavikoilla, suola-aavikoilla, sisämaan marskimailla ja – mikä tärkeintä – kastellulla viljelymaalla. Rehusta jopa kolmasosasta puoleen voi olla suolapensasta, mikä vähentää huomattavasti makean veden kastelun tarvetta lammasrehun tuottamiseksi, Barrett-Lennard sanoo.

Ekologit näkevät suolakkokasveille laajempia sovelluksia, koska kasvit menestyvät karuissa ekosysteemeissä tropiikista lauhkeille vyöhykkeille ja tarjoavat monenlaisia hyötyjä. Esimerkiksi marskimailla ne suojaavat maata myrskyvuoksilta, hurrikaaneilta ja merenpinnan nousulta, ja ne voivat myös varastoida valtavia määriä hiiltä. Se, kuinka paljon suolakkokasvit hyödyttävät ympäristöä, riippuu siitä, kuinka laajasti niitä kulutetaan – ihmisten tai eläinten toimesta.

Eräänä valoisana, tuulisena iltapäivänä viime toukokuussa Yanik Nyberg, NARA Climate Solutionsin toimitusjohtaja, joka käyttää suolakkokasveja ennallistamaan heikentyneitä marskimaita Lounais-Espanjassa, johdatti minut polkua pitkin, joka halkoi yhtiön valtavaa marskialuetta Guadalquivir-joen varrella. Kouluttamattomiin silmiini se ei näyttänyt kummoiselta, mutta Nyberg oli selvästi ihastunut lyhyisiin, takkuisiin kasveihin, joita kasvoi kaikkialla. Vain muutamaa kuukautta aiemmin, hän kertoi, alue oli näyttänyt laakealta joutomaalta.

Hän kyykistyi, poimi kuivan, rikkaruohomaisen näytteen maasta ja pyysi minua nuolaisemaan sitä. Se maistui siltä kuin olisin tyhjentänyt suolasirottimen suuhuni. Kasvi, Suaeda maritima, jota kutsutaan merisalaksi, pitää ottamansa suolan biomassassaan, Nyberg sanoi. Voimakkaan suolainen maku ei juuri haittaa, sillä yhdessä muiden tässä entisessä autiossa marskimaassa kasvavien suolakkokasvien kanssa – ”millä tahansa kymmenellä neliömetrillä kasvaa villinä seitsemän tai kahdeksan eri lajia yhdessä”, Nyberg sanoi – merisala ei ole tarkoitettu ihmisravinnoksi. NARA korjaa kasvit, silppuaa ne yhteen ja myy syntyneen biomassan Halorefinelle, tanskalaiselle yritykselle, joka uuttaa runsaita polyfenoliyhdisteitä käytettäväksi ravintolisissä ja kosmetiikassa. Halorefine jalostaa jäljelle jäävän kalanrehuksi, jota myydään kalanviljelylaitoksille, auttaen viime kädessä ruokkimaan ihmisiä.

Eläinten rehun viljelyyn käytetään valtavia määriä makeaa vettä ja maata. Tutkijat ja viljelijät ympäri maailman yrittävät täydentää eläinten rehua suolakkokasveilla, joita kasvatetaan marginaalimailla – kuten heikentyneillä rantaviivoilla ja aavikoilla – jotka eivät kilpaile parhaan viljelymaan kanssa makean veden viljelykasvien tuotannossa. Esimerkiksi Yhdysvalloissa viljelijät syöttävät karjalle Distichlis spicataa eli suolaheinää.

Nybergin jaloissa ja kaukaisuuteen ulottuvat kasvit näyttivät varsilta, joiden pinnassa oli satoja pieniä vihreitä kukkia, sillä ne olivat jo siementäneet. Kuukautta aiemmin ne olivat hädin tuskin taimia itse. ”Näin nopeasti tämä ennallistaminen voi tapahtua ilman, että meidän oikeastaan tarvitsee tehdä mitään”, Nyberg sanoi. ”Se on tavallaan helpointa viljelyä: padotaan vähän maata ja annetaan luonnon tehdä sitä, minkä se parhaiten osaa.”

Ihmiset ympäri maailmaa hyödyntävät suolakkokasvien luontaista kasvua omilla alueillaan. Muutama viikko S. maritiman maistamisen jälkeen Espanjassa saavuin ghanalaiseen Fiaxorin kylään vieraillakseni yhdellä tällaisella maatalouskohteella, Seawater Solutionsin johtamalla ennallistushankkeella. Seawater Solutions on kehittäjä ja NARAn sisaryritys. Seawater Solutions sijoittaa kosteikkojen ennallistamishankkeisiin heikentyneillä rannikkomailla. Fiaxor tarrautuu suuren suolaisen laguunin sisäreunaan Ghanan kaakkoisrannikolla. Pieni kylä on joukko matalia betoniharkkotaloja, jotka reunustavat kapeaa litteää hiekkakielekettä syvään laguuniin. Kääpiövuohia järsii lyhyttä ruohoa, joka kasvaa mutaisissa läikissä tiiviisti rakennettujen talojen välissä.

Noin 300 asukkaan väestö on kalastuksen varassa, ja elinkeino on käynyt niin hataraksi liikakalastuksen ja liiallisen leväkasvun vuoksi, että monet nuoret ovat muuttaneet pois. Luodakseen uusia tuloja kylä salli noin vuonna 2004 suolanlouhintayhtiölle suola-altaiden rakentamisen koillisosaansa. Toivottiin mineraalin keräämistä ja vuokratuloja, jotta kylä voisi hyötyä Ghanan kukoistavasta mutta usein riistoluonteisesta suolanvientiliiketoiminnasta. Prosessi riisui saaren suojelevan kasvillisuuden, mangrove mukaan lukien. Liiketoiminta loppui vuonna 2014, ja Fiaxorille jäi karu maa, mikä teki siitä haavoittuvamman myrskyille, tulville ja merenpinnan nousulle.

Seawater Solutions perusti toimintansa loppuvuodesta 2020. Raphael Ahiakpe, yrityksen Ghanan johtaja, kertoi minulle, että eräs varhainen ajatus oli kouluttaa viljelijöitä kasvattamaan suolakkokasveja ihmisravinnoksi. Sitten hän virnisti ja kertoi asukkaiden nopeasti ilmoittaneen hänelle, että hänen Sarcocornia fruticosansa oli vuohien ruokaa, ei ihmisten. Sen sijaan, että olisi yritetty taivutella ihmisiä syömään jotain, mitä he eivät halua, Fiaxorissa sarcocornia – sitkeämpi, monivuotinen versio salicorniasta – sisällytetään siihen, mitä ihmiset tarvitsevat: kalanrehuun.

Yhtiö työllistää nyt useita Fiaxorin asukkaita ja on istuttanut tuhansia mangrove-taimia sille maalle, jonka kylä oli vuokrannut suolayhtiölle. Yhden taimikon vieressä Ahiakpe kävellytti minua keinotekoisen kalalammikon ympäri, noin 800 neliömetriä, jossa pienet tilapiat kasvoivat kyläläisten korjattavaksi silloin, kun kalastus suolaisesta laguunista ei tuottanut mitään. Lammikon vieressä, laguunin puolella, sarcocorniaa oli määrä istuttaa koealalta, joka kukoisti yrityksen päämajassa, noin puolen tunnin matkan päässä.

Lammikon kalajäte lannoittaa suolakkokasvit, ja suolakkokasvit ruokkivat kaloja; niiden siemenet muodostavat proteiini- ja öljypitoista kalanrehua. Kylä saa tuloja vuokraamalla maan yritykselle. Ja Seawater Solutions on saanut organisaatiolta akkreditoinnin myydäkseen hiilikrediittejä sarcocornian ja mangroveiden juuristotason hiilensitomisesta. Yritys kertoo jakavansa tulot kylän kanssa.

Doris Atitsogbui, paikan päällikkö ja koko ikänsä kylässä asunut, kertoi minulle kylän olleen ”onnellinen ja innoissaan”, kun Seawater Solutions ehdotti hankettaan, koska Fiaxorissa ei ollut työpaikkoja. Hän haluaisi nähdä samankaltaisia kohteita ympäri Voltan suistoaluetta, joka vilisee satoja muita kalastajakyliä. Suolaiset kasvit voisivat auttaa ratkomaan monenlaisia yhteiskunnallisia haasteita.

Suolakkokasvien tiedettä sovelletaan myös perinteisiin viljelykasveihin. Saudi-Arabian King Abdullahin tiede- ja teknologiayliopiston tutkijat kasvattivat herukkatomaatin lajikkeita, villiä ja tavalliselle tomaatille sukua olevaa pikkutomaattia, joka viihtyy Perussa, ja löysivät viisi lajiketta, jotka menestyivät hyvin voimakkaan suolaisissa oloissa. Tutkijat tutkivat niiden lajikkeiden geenejä, joita voitaisiin jalostaa muihin tomaatteihin. Kalifornian yliopiston Davisin tutkijat yrittävät kehittää siirtogeenisiä sinimailasta, purppuraheinää, maapähkinöitä ja riisiä, jotka kasvaisivat suolaisissa olosuhteissa.

Esteitä on silti runsaasti. Jotkin suolakkokasvit tuottavat oksaalihappoa, joka on suurina määrinä syötynä myrkyllistä munuaisille. Monet kasvit ovat ”sisäänottaja”-suolakkokasveja, eli ne imevät natriumia ympäristöstään. Tämä ominaisuus tekee niistä runsassuolaisia ruokia, mikä voi olla huolena korkeasta verenpaineesta kärsiville. (”Poissulkija”-suolakkokasvit selviytyvät suolaisessa ympäristössä estämällä natriumin pääsyn juuriinsa.) Agronomit ovat kuitenkin oppineet, että monien korjattujen satojen natriumpitoisuuksia voidaan vähentää huomattavasti kypsentämällä.

Kasvien viljely voi olla myös hankalaa, koska monet tarvitsevat yhä jonkin verran makeaa vettä. Esimerkiksi salicornia tarvitsee alhaisempaa suolaisuutta itääkseen keväällä. ”Se, mitä sanon muille viljelijöille alueellani”, Janse selittää, ”on, että makean veden saatavuus oikealla hetkellä on jopa tärkeämpää kuin makeilla viljelykasveilla.”

Ehkä suurin haaste viljelijöille Jansen mukaan on, että suolakkokasvien kysyntä on vähäistä hänen kaltaistensa seutujen ulkopuolella. Useimmat ihmiset eivät ole koskaan kuulleetkaan niistä. Jos ruokia ylipäätään on, niitä yleensä kasvatetaan pientiloilla ja tarjotaan hienoissa supermarketeissa tai ravintoloissa – ironiaa, jota eivät jätä huomiotta ne puolestapuhujat, joiden mielestä suolakkokasvien lisääminen maailmanlaajuiseen ruokavalioon voisi torjua nälkää ja ruokaturvattomuutta pienituloisissa maissa.

Lisätäkseen yleisön tietoisuutta joistakin agronomeista on tullut testikeittiökokkeja, jotka ovat tajunneet, että jos vihannesten on määrä levitä, ihmisten on maistettava niitä. Puolestapuhujat huomaavat, että mitä enemmän kuluttajat tietävät maatalouden ympäristövaikutuksista, sitä avoimempia he ovat suolakkokasveille. Maaliskuussa 2024 Firenzen yliopiston ryhmä toteutti pienen laadullisen tutkimuksen arvioidakseen Tetragonia tetragonioidesin, tummalehtisen, vihreän suolakkokasvin elinkelpoisuutta pinaatin vaihtoehtona. Pinaatti on suhteellisen suolaa sietävää, mutta tetragoniaa voidaan luotettavasti viljellä kasvihuoneessa paljon korkeammalla suolan ja makean veden suhteella – jopa noin kaksinkertaisella siihen nähden, mitä pinaatti sietää.

Osallistujille ei kerrottu, miten kasvi oli kasvatettu ennen kuin he söivät sitä. Pieni osa heistä sanoi maksavansa tetragoniasta enemmän kuin pinaatista yksinkertaisesti siksi, että he pitivät siitä enemmän. Mutta tuo osuus lähes kolminkertaistui, kun ihmisille kerrottiin, että tetragoniaa oli kasvatettu kestävästi vähemmällä makealla vedellä. (Tutkimuksen tuloksia ei ole vielä julkaistu.) On helppoa sanoa toimivansa tietyllä tavalla, sanoo Mozzo, joka työskenteli tutkimuksen parissa, mutta lopputulos tukee ajatusta siitä, että ihmiset voidaan voittaa näiden kasvien puolelle. Suolakkokasvien julistajat muistuttavat mielellään kuulijoitaan siitä, että ennen 2010-lukua harva kuluttaja Etelä-Amerikan ulkopuolella tiesi kvinoaa. Sitten vuonna 2013 YK julisti kvinoan kansainvälisen teemavuoden ja rahoitti valistuskampanjaa, jonka kohteina olivat viljelijät ja kuluttajat.

Maatalouspolitiikat voivat silti muodostaa ”pullonkauloja ja esteitä” suolakkokasviviljelyn laajemmalle omaksumiselle, sanoo Kate Negacz, suolaiseen maatalouteen perehtynyt politiikantutkija Vrijen yliopistosta Amsterdamista. Monissa maissa tai osavaltioissa hallitukset maksavat tukia ensisijaisesti tavanomaisille viljelykasveille; jos tuettu maissinviljelijä haluaisi vaihtaa jääruohoon suolaisen veden tunkeutuessa mailleen, hän tuskin saisi siihen tukea. Ja monilla lainkäyttöalueilla vedenkäyttöä säätelevät paikalliset vesilautakunnat, jotka pitäisi vakuuttaa suolakkokasvien elinkelpoisuudesta. Toivoa saattaa tuoda Euroopasta, jossa suolaiseen maatalouteen liittyvät politiikkakeskustelut yleistyvät. ”Asiat alkavat liikkua”, Negacz sanoo.

Ghanassa, kuten Alankomaissa ja Espanjassakin, oppi tutkijoille, yrittäjille ja viljelijöille on, että suolakkokasvit toimivat silloin, kun ne sopivat kulttuurisiin ja taloudellisiin tarpeisiin. Alankomaissa, Janse sanoo, on normaalia nähdä suolakkokasveja ruokalautasella. Ghanassa kasvit palvelevat erilaista, mutta yhtä tärkeää tehtävää tarjoten kalanrehua ja paikallisia tuloja.

Fiaxorin kyläläiset Ghanassa ovat rakentaneet kalalammikon (vasemmalla) ruokkimaan asukkaita ja kasvattavat suolakkokasvia sarcocorniaa viereisellä suolaisella maalla kalanrehuksi. Kalojen jätteet lannoittavat kasvit.

Yhä suolaisemmassa maailmassa näiden kasvien monipuolisille sovelluksille on kiireellinen tarve. Agronomit, maaperätieteilijät ja ekologit lähes kaikilla mantereilla työskentelevät torjuakseen maatalouden suolaantumista, ja suolakkokasveja kasvaa jo monenlaisissa ilmastoissa. Ja kuten Firenzen yliopiston tetragonian makutestin osallistujat osoittivat, ihmiset saattavat olla valmiita syömään näitä ruokia, vaikkeivät he sitä vielä tiedostakaan.

Kuinka kasvit selviytyvät suolaisessa maaperässä

Kasvit sietävät jonkin verran suolaa maaperässä, kuten natriumkloridia, mutta suolakkokasvit pystyvät selviytymään paljon korkeammilla pitoisuuksilla, joita voi aiheutua suolaveden tunkeutumisesta, kuivuudesta tai jopa jatkuvasta kastelusta. Suolakkokasvit, kuten salicornia ja kvinoa, käyttävät yhtä tai useampaa tekniikkaa liiallisen suolaisuuden käsittelemiseen: ne estävät suolan pääsyn juuriin; varastoivat suolaa suojaaviin taskuihin lehtisolujen sisällä, jotta se ei kerry muualle soluun, missä siitä voi tulla myrkyllistä; tai erittävät suolaa rakkuloiden tai lehtien ulkopinnalla olevien rauhasten kautta. Juurten, varsien ja lehtien proteiinit säätelevät näitä toimintoja.

ESTÄÄ

Salicornian juuret voivat estää suoloja muodostavien ionien, kuten natriumin ja kloridin, sisäänpääsyn. Juuren uloin kerros eli epidermi saattaa olla lähes suolaa läpäisemätöntä, ja sisäkerroksessa (endodermi) soluseinämien vahat hylkivät ioneja, mutta päästävät veden läpi.

VARASTOI

ERITTÄÄ

Kvinoa siirtää suolaioneja lehden pinnalla oleviin rakkuloihin. Kun rakkula on täynnä, se voi puhjeta vapauttaen ionit. Muilla suolakkokasveilla on suolarauhasia, jotka erittävät ionit lehden pinnalle, mistä ne voivat huuhtoutua pois tai puhaltua.

Lähtölaskenta: menetämme lähimmät sukulaisemme

Ihmiskunnan jatkaessa kasvuaan elinympäristöjen tuhoutuminen ja ihmisperäiset taudit ovat hälyttävän lähellä antaa lopullisen kuoliniskun jo ennestään uhanalaisille ihmisapinoille. Tutkijat etsivät epätoivoisesti keinoja parantaa lähimpien sukulaistemme selviytymismahdollisuuksia maapallolla. ... Read more

Kommentit:

Ei kommentteja. Ole ensimmäinen